Verkkosivujen ensimmäinen juttu
Ajattelin kirjoittaa lyhyitä juttuja eri aiheista, joita päivittelen myöhemmin. Stoorit alkavat muodostamaan kokonaisuutta vuorikiipeilyprojektista, joiden kautta pääsee sisälle tähän kompleksiseen peliin, joka on mielestäni paras nimi vuorikiipeilylle. Yritän kirjoittaa uusia juttuja säännöllisesti, mutta vuorelta on luonnollisesta vaikea pitää satelliittien kautta yhteyttä Eurooppaan.
Selkeyden vuoksi olen jäsennellyt stooreja väliotsikoin, jotta on helpompi jäsentää, mitä vuorikiipeily isolla vuorella on.
Vuorikiipeilytavoitteeni
Tavoitteenani on vuorikiipeillä Mount Everestin huipulle itsenäisesti ilman lisähappea.
Ainoa suomalainen, joka on kiivennyt ilman happipulloja Everestille, on Veikka Gustafsson vuonna 1997, josta on jo 25 vuotta aikaa. Yli 8000 metrin korkeudessa ilman happipulloja on lähes mahdoton vuorikiipeillä. Viime keväänä noin 500 yrittäjästä 1 % eli viisi vuorikiipeilijää yritti huiputtaa ilman happipulloja, joista yksi onnistui.
Happipullot, dopingia?
Everestin vuorikiipeilyn suurin haaste on merenpinnan tasoon verrattuna 30 % hapen määrä. Himalajan suurilla vuorilla on useita haasteita, mutta Everestillä suurin haaste liittyy kestävyyskuntoon eli hapenottokykyyn (Max VO2), joka ilman lisähappea pitää olla noin 65 – 70 ml/kg/min (1980-luvun tutkimusten mukaan selkeä korrelaatio). Lisäksi vaaditaan talviselviytymistaitoja huippuvirtauksissa (Jet Stream), joissa pakkasvaikutus (chill) saattaa nousta -60 C kylmyyteen talvella ja -40 C kylmyyteen kesällä.
Vuorikiipeilyssä ei ole lajijärjestöä, jolla olisi viralliset säännöt, mutta käytännössä ilman happipulloja kiipeäminen ja Alppi-tyylin nousut vastaavat kansainvälistä kilpaurheilua. Omasta mielestäni isojen vuorten kiipeäminen happipulloilla ei ole dopingia, vaan eri sarjassa kiipeämistä. Happipulloja käytettäessä hapen määrä vastaa noin 6000 metrin korkeuden hapen määrää (happea noin 50 % merenpinnan tasosta), joka vaatii erilaista kestävyyskuntoa. Lisähappi on selkeästi suoritusta parantava tekijä.
Lisähapella Himalaja-huipun vuorikiipeily on usean vuoden logistinen ja projektin hallinnan haaste, jossa vuoriston karut olosuhteet piiskaavat kasvoille, vaikka käyttäisikin lisähappea.
Jyrkkää vai korkeaa?
Jos ihminen viedään suoraan merenpinnan tasolta 8000 metriin, hän kuolee hapen puutteeseen alle neljässä minuutissa. Korkeus ja haastavat olosuhteet luovat toimintaympäristön, jossa on parhaista varusteista huolimatta vaikea selviytyä.
On tärkeä erottaa, mikä tekee vuorikiipeilysuorituksesta vaikean ja mikä ei. Mount Everestillä ei tarvita taitoa kiivetä jyrkkää kallionseinää tai jääseinämää ylös – vastaavasti Alppi-reiteillä ei tarvita samanlaista kestävyyskuntoa tai talviselviytymistaitoja kuin isoilla vuorilla 8000 metrin korkeudessa.
Vuorikiipeilyssä on kaksi perushaastetta: korkea ja jyrkkä, jotka vaativat erilaisia taitoja: Everestillä tarvitaan kestävyysurheilu- ja voimaharjoittelua – Alppi-reiteillä tarvitaan kallio- ja jääkiipeilyharjoittelua.
Olen huomannut, että Suomessa on erinomaiset mahdollisuudet saada hyvät pohjat Himalaja-vuorikiipeilyyn, koska meillä on arktiset erämaaolosuhteet. Monipuolinen hiihto- ja kestävyysurheiluharjoittelu on parasta treeniä kestävyyskunnon ja suhteellisten voimatasojen kehittämiseksi.
Urheiluhaaste
Everestin vuorikiipeily ilman lisähappea on minulle puhtaasti urheiluhaaste. Sitä voisi verrata siihen, että kilpaurheilija osallistuu arvokisoihin Pariisissa, jolloin tavoitteena on hyvä urheilusuoritus, eikä se, että menee katsomaan Eiffel-tornia, vaikka se upea onkin.
Everestin huipulla on lunta, jäätä ja kiveä, kylmä huippuvirtaus, mahdollisesti pimeä ja kiire alas; ei siis mitään hienoa. Nälkä, jano, hapen puute ja uupumus, mahdollisesti vuoristotauti. Jos on liian kylmä huippuvirtaus (JetStream), niin hanskaa ei voi ottaa pois kädestä edes valokuvan ottamista varten. Olen huipulla todennäköisesti 20 minuuttia, muutama kuva ja video pitää ottaa kuitenkin muistoksi. Huipulla käymisen todistaa lisäksi Garmin inReach mini satelliittilähetin, josta voi reaaliaikaisesti seurata sijaintia ja korkeutta (linkki tulossa myöhemmin).
Tykkään urheiluhaasteista ja tämä on sopiva. Samalla se on myös ikimuistoinen seikkailu ja osa elämää, joka on saanut tossuni liikkeelle ja hyvää fiilistä.
Todennäköisyys
Aloittaessani vuorikiipeilyprojektia arvioin, että todennäköisyys huipulle pääsemiseen ilman happipulloja on noin 5 – 30 %, todennäköisesti 10 %. Hyvällä valmistautumisella voisi todennäköisyyttä nostaa 30 %:een. Viimeisen mattotestin (kestävyyskuntotesti) jälkeen marraskuussa 2021 arvioin, että todennäköisyys on noin 40 – 50 %, jos pääsen terveenä ja loukkaantumatta perusleiriin ja 100 päivän akklimatisoituminen vuoristossa onnistuu. Eli hyvältä näyttää. Yleensä huiputtamiseen tarvitaan useampi vuosi. Myös hyvällä säällä (enemmän happea, vähemmän tuulta, vähemmän hapen kulutusta) ja onnellakin on osuutta onnistumiseen. Huiputusyritys on 50 tunnin suoritus 100 tunnin aikana, joten se vastaa noin 400 km juoksuvaellusta Lapissa tai 200 km juoksuvaellusta neljän vuorokauden aikana Mont Blancin ympäri. Pari viikkoa ennen suoritusta on palauduttava ja kerättävä voimia huiputusyritykseen. Voimissaan oleva kroppa käyttää happea tehokkaammin. Erään ohjeen mukaan 8000 metrin korkeudesta ylöspäin lähtiessä ei saa tuntua voimakkaan väsyneeltä, edessä on vielä 20 tunnin yhtäjaksoinen suoritus ennen kuin pääsee takaisin 7100 metrin korkeuteen lepäämään.
Epäonnistumisen todennäköisyys? Kuulopuheiden mukaan elämässä voi myös kuolla ;), joten niinkin voi käydä. Olen kuitenkin valmistautunut todella hyvin, ja urheillut ahkerasti, joten se ei ole todennäköistä. Viimeisen vuoden aikana olen urheillut vuoristossa 100 – 150 päivää Chamonixissa, jossa vuoden kokonaisriski on ollut suurempi kuin Everstillä. Himalaja databasen mukaan ilman lisähappea 7 % ei palaa takaisin. Tilastoja tarkasteltaessa pitää kuitenkin ottaa huomioon kunto, ikä ja kokemus arktisista olosuhteista. Oma arvioni on, että tulen takaisin 99,5 % todennäköisyydellä. Kokemusta arktisista olosuhteista on paljon ja kunto on erinomainen. Lisäksi suomalaiset (20 nousua) ovat keskimäärin huiputtaneet suuremmalla todennäköisyydellä (lisähapella) kuin muut ja kaikki ovat palanneet kotiin, joten kasvamisella ja harjoittelulla arktisissa olosuhteissa on oikeasti merkitystä.