Trekki Everestin Base Campiin 1/2
Teräslintu Luklaan
Ilmassa katsellessani vuoristoa lentokoneesta ymmärsin, miksi Kathmandusta Luklaan ei ole autotietä. Luklaan, joka sijaitsee Nepalin vuoristossa, pääsee vain lentämällä.
Kokemus Kathmandun sisämaan lentojen terminaalista oli jo kokemus. Turvatarkastukset olivat lähinnä muodollisia ja lentokoneeseen pääsi, kun kaaosmaisesta boarding-odotustilasta huudettiin numeroita. Nepalilaiset ja länsimaalaiset trekkaajat odottivat omaa vuoroaan. Lentokenttäbussi ajoi meidät sotilashangaarin ohi, joka oli kuin Vietnamin sodan leffasta.
Lentokoneemme oli kuin vaappuva ankka. Jonkinlainen vanha teräslintu, joka on nähnyt kaiken ja yritti pysyä ilmassa upeiden havumetsien peittämien vuoristojen yläpuolella. Nousu sujui hyvin ja vanha teräsvaari pääsi ilmaan. Ohjaamon ja matkustamon erotti toisistaan 70-luvun oranssi kangasverho. Lennon aikana lentokoneen pomppiessa ilmakuopissa muistui mieleeni taistelulentoharjoitukset Fokkerilla Utin Jääkärirykmentin metsien yläpuolella.
Puolen tunnin jälkeen lentokoneemme lähestyi maailman vaarallisinta lentokenttää. Vuoren seinässä on 300 metrin kiitorata, jonka aikana lentokoneen vauhti on saatava pysähtymään. Joka 10 000 lento päättyy vuoren seinään. 200 km/h kiitävä lentokoneemme alkoi hidastaa vauhtiaan lentäessään vuoren seinää kohti. Renkaat koskettivat asfalttiin ja pomppasivat muutaman kerran ilmaan, lentokoneemme jarrutti 100 m, 200 m ja 250 m, kunnes 50 km/h vauhdista kurvasi 90 astetta oikealle. Tutustuminen Nepalin vuoristokansaan oli saanut alkunsa.
Lukla sijaitsee Nepalin vuoristossa, eikä sinne ole autotietä.
Luklaan tullessani olin koko edellisyön valmistellut 110 kg Everest-varusteitani, jotka operaattorini toimittaa 20 päivän kuluttua Base Campiin. Suomen aikaa iltayhdeksältä pidin vielä extempore Instagram-liven ja kerroin tunnin verran tulevasta vuoristoseikkailustani. Samalla minun piti saada kaikki asiat hoidettua, koska olin lähdössä ensimmäistä kertaa 25 vuoteen 20 päivän ajaksi digitaalisten verkkojen ulkopuolelle. Elämä ilman nettiä on erilaista. Kaikki piti saada valmiiksi ennen aamukuutta.
Kävelin 20 m Luklan valkoisen lentokonehallin läpi ja kieltäydyin sherpojen tarjouksista kantaa 18 kg:n reppuani. Olin tullut akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan ylämäkitreeniä ja halusin kantaa oman reppuni. Väsymys alkoi jo verottaa ja kilometrin kävelyn jälkeen menin sivupolulle nukkumaan. Vuoristoseikkailuni Alpeilla ja Himalajalla mahdollistavat välillä nukkumisen viiden tähden hotellissa ja välillä nukun niin kuin erikoisjoukoissa: havujen päällä ilman telttaa, polun vieressä sammaleen päällä, repun päällä tai autossa. Teltta ja majatalo ovat kuitenkin parhaat vaihtoehdot. Teltalla pääsen vuoristoon ja majatalossa tutustuu uusiin ihmisiin. Hotellissa viihdyn yleensä 1-2 päivää ja sitten alan jo kaipaamaan takaisin luontoon. Vuoristosää metsäpolulla oli täydellinen ja nukahdin heti.
Heräsin kolmen tunnin jälkeen ohi kulkevien vaeltajien jutteluun. Heitin valkoisen ison reppuni selkään ja jatkoin matkaa. Tarkastin, että kartta ja satelliittipuhelin ovat mukana. Poikkesin matkalla pariin kylään kahville ja tutustuin eräässä kylässä yhteen perheeseen.
Ensimmäisenä päivänä minulla ei ollut suuria menohaluja ja sammutin sykemittarin. Olin tullut nauttimaan Himalajan vuoristostaseikkailusta, urheilusuorituksen aika oli vasta myöhemmin.
Tapasin Junun
Saavuin illan hämärtyessä vuoristokylään, jossa poikkesin kysymään evästä matkalle ja toista karttaa Everestille. Majatalosta tuli nuori nainen harmaa koulupuku päällä ja ostin kartan. Kaunis nainen esittäytyi olevansa Junu. Sanoin olevani Jussi Suomesta ja Alpeilta. Junu tarjosi majoitusta yöksi, mutta kieltäydyin, koska olin päättänyt vaeltaa Namcheen asti, joka sijaitsi seuraavan vuoren päällä, neljän tunnin päässä. Ilta alkoi jo hämärtää, vaihdoin suunnitelmaa ja päätin jäädä majataloon. Ajattelin, että tämä on hyvä mahdollisuus tutustua Sherpa-perheeseen. Junu antoi minulle huoneen ja heitin valkoisen reppuni sängylle. Ensin piti kuitenkin ruuvata lamppu kattoon.
Hetken päästä Junu tuli kutsumaan minut illalliselle. Laskeuduin portaita kaksikerroksisen majatalon alakertaan, jossa oli neljä sitkeän ja vahvan näköistä sherpa-miestä, majatalon emäntä, Junu ja hänen sisarksensa. Isoon keittiöolohuoneeseen tuli myös Simon, Junun 4-vuotias pikkuveli. Hän hauskuutti meitä leikeillään ja opetin hänelle englantia.
Illallinen oli ikimuistoinen. Emäntä tarjosi meille Nepalin kansallisruokaa, nimeltään dalbat; valkoista riisiä, lihaa, vihreitä kasviksia ja liemikeittoa. Operaattorini oli sanonut, että trekin aikana lihaa ei kannata syödä, koska se on kolme viikkoa vanhaa. Otin riskin, enkä sairastunut.
Sherpat söivät käsin, minulle annettiin lusikka ja haarukka ja nepalilainen musiikki soi taustalla. Sherpoista tulee mieleen japanilaiset, sosiaalisia ja ystävällisiä, mutta hieman pidättyväisiä. Pöydässämme yksi sherpa oli vuoristo-opas, joka on Nepalissa kova juttu. Otin kuukauden työllä voi ansaita vuoden palkan. Ensin pitää kuitenkin aloittaa tavaran kantamisessa vuoristopoluilla, toimia adjutanttina ennen kuin pääsee rakentamaan reittejä ja oppaaksi ylävuoristoon. Perheen isä oli myös vuoristo-opas, joka oli käynyt 12 kertaa Everestillä.
Ruoka laitettiin uunissa, jossa metrin pituisia halkoja työnnettiin vähitellen sisään. Junu alkoi tiskaamaan ja sain kupillisen teetä. Vuoristo-opas tarjosi myös alkoholia, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Joskus yksi olut maistuu.
Huomasin, kuinka köyhää sherpoilla on. Pienet ja sitkeät sherpa-miehet kantavat sandaaleilla 25-30 kg taakkoja, sisällä käytetään kevytuntuvatakkeja, jotta ei tule kylmä ja kaikki elektroniikka puuttuu. Sherpat omistavat 1-2 vaatteet ja vaatteet pestään kerran viikossa käsin.
Kontrasti on melkoinen, kun näen vuoristo-opas-sherpan syövän haloilla lämmitettyä kanariisiruokaa sormin, jonka jälkeen hän esittelee uusinta tonnin Garminin kosketusnäyttökelloa kädessään. Tuntuu kuin sherpat siirtyisivät metsästysaikakaudesta suoraan digitaaliseen aikakauteen. Sähköä ja vettä lukuunottamatta he elävät samalla tavalla kuin Euroopassa noin 300 vuotta sitten, vaikka heillä on Applen uudet puhelimet. Elämä vuoristossa on karua, mutta he elävät maailman kauneimman vuoriston keskellä.
Aamulla heräsin ja Junu alkoi opettaa minulle Nepalin kieltä. Teekupillisen ääressä opin ensimmäiset sanat ja kuulin Nepalissa olevan 23 eri kieltä. Aloin tekemään lähtöä, kun Junu pyysi jäämään vielä yhdeksi yöksi. Harkitsin hetken, mutta päätin jatkaa ylös vuorelle, koska akklimatisaation takia oli päästävä korkeammalle. Maksoin yöstä, kartasta ja parista ruuasta 15 euroa. Kysyin Junun kengän numeroa ja lupasin tuoda hänelle Namchesta uudet kengät palattuani kahden kuukauden päästä Everestiltä. Vaihdoimme numeroita ja jatkoin matkaa.
Riippusillat
Ylitän toinen toistaan hienompia riippusiltoja. Edessä on 150 m korkea riippusilta 150 m joen yläpuolella, joka pujottelee vuorten keskellä. Mietin, kuinka paljon vaikeampi Everestille olisi vuorikiipeillä, jollei sherpat olisi rakentaneet polkuja ja riippusiltoja satojen vuosien aikana. Todennäköisesti Everestille olisi mahdotonta mennä yksin metsiä ja vuoria pitkin.
Pitää elää kuitenkin hetkessä. Tänä aamuna lähdin Junun luota, vaikka meinasin jäädä toiseksi yöksi. Vuoret odottavat. Vielä on tunti vuoristopolkuja ylöspäin Namcheen, joka on viimeinen vuoristokylä, josta saan ostettua ruokaa ja talvikaasua retkikeittimeen. Samoin toinen Nepalin SIM-kortti pitää hankkia. Tunnin päästä tulee pimeä, joten pitää jatkaa vuoripolkuja ylös Namcheen.
Namche – vuoristokaupunki 3450 metrin korkeudessa
Viimeinen markkinapaikka, Namche, 3400 metrin korkeudessa, toivotti minut kapeilla kaduillaan tervetulleeksi iltakahdeksalta. Sherpat vaelsivat kolme valkoista heinäpaalia selässään rinteeseen rakennetun kaupungin hämyisillä kaduilla.
Poikkesin retkeilykauppaan, joka oli sulkeutumassa. Ostin 30 eurolla The North Facen sinisen untuvaliivin, joka vaikutti aidolta. Sovitaan, että se on aito, vaikka hinta Euroopassa on nelinkertainen.
Kysyin urheilukaupan myyjältä edullista majapaikkaa. Hän johdatti minut kadun toiselle puolelle talon toiseen kerrokseen, jossa sherpat nukkuivat vierekkäin samaan tapaan kuin Alppien vuoristomajoissa. Kysyin hintaa ja majatalon nainen sanoi 500 Nepalin rahaa. Muistelin, että se on 50 euroa ja kieltäydyin kohteliaasti. Sitten myyjä sanoi, että se on 4 euroa. Se kuulosti jo liian edulliselta. Lopulta sain illallisen, majapaikan ja aamupalan 9 eurolla. Edellisessä majapaikassa olin maksanut 13,5 €.
Majoituin ja ilta meni nuorison kanssa iltaa istuen. Olut maksoi 5 €, enemmän kuin majoitus. Illalliseksi tarjottiin dalbatia, ruokajuomana kiehuva vesi. Sopii mulle hyvin, kun se tappaa ei-toivottuja bakteereita, ja samalla varmaan kaikki muutkin. Tällä kertaa näin, kun kaveri syö lihasoppaa käsin ja hetken päästä ottaa Applen puhelimen ja soittaa musiikkivideoita. Tähän alkaa jo tottua.
Huomenna ostan kaasua Everestille ja toisen SIM-kortin. Suomalaista nettiä käyttäessä tuli 50 € muutamassa minuutissa täyteen, joten pitää siirtyä paikallisiin NCEL-puhelinliittymiin.
Aamulla heräsin pirteänä. Aamiaisella tapasin sherpan, joka sanoi kantavansa 75 kg. Tahtoisin vielä nähdä ja kokeilla kyseistä kuormaa, mutta haluan uskoa, vaikka kaveri näyttää 65 kiloiselta. Olen kerran kantanut 60 kg rinkkaa, jolloin painoin 80 kg. Uskon, että sherpat kykenevät kantamaan 50 kg polulla ylämäkeen, mutta 75 kg kuulostaa isolta. Vaihdoimme sherpan kanssa numeroita ja otimme kaverikuvan. Ens vuonna teemme mahdollisesti yhteistyötä toisella vuorella.
Löysin huippuhyvän vuorikiipeilykaupan, mutta siellä oli eurooppalaiset hinnat. Ostin Primuksen talvikaasupatruunat ylävuoristoon 20 päiväksi ja jääkiipeilyhanskat 7000 metriin. Hankkiessani varusteita ostan aina parasta. Prosessi alkaa vuoriston ratkaisukohdan vaatimuksista, jota vertaan suorituskykyyn, lopulta vertaan vaihtoehtoja ja teen päätöksen. Kun henki on kyseessä, niin silloin vuorikiipeilyvarusteiden on oltava parempia kuin auton jarrujen. Testaan varusteita Alpeilla puurajan yläpuolella lumimyrskyissä, jonka perusteella teen johtopäätöksiä myös siitä, mitä varusteita kannan ja mitä jätän pois. Everestin huippuharjanteella tarvitsen kaksi termospulloa kuumaa vettä, Alppien pohjoisseinällä jääruuvit ovat tärkeämpiä.
Jakkihärkä tulee yksin kadulla vastaan. On varmaan lähtenyt shoppailemaan. Vuoristokaupunki elää omalla tavallaan. Kymmenen kulkukoiraa makoilee kahvilan edessä. Otan muutaman kuvan ja menen kahvilaan, jossa on ilmainen Wi-Fi.
Kaasupatruunoiden hankinnan jälkeen reppuni painaa saman verran kuin sherpoilla kevyet kantamukset. 25 kg reppu on ylämäkeen silti raskas. Huomenna lähden Everestin Base Campiin ja 2000 vertikaalimetrin nousu rauhallisella tahdilla kestää 2-3 päivää. Nyt on akklimatisoitumisvaihe menossa, eikä vielä huippukiipeily, joten otan rauhassa. Laitoin Junulle viestiä ja seuraavaksi illalliselle.
Terveisiä Himalajan vuoristokaupungista,
Jussi