Everest Without Oxygen – Luku 3

Trekki Everestin Base Campiin 2/2

Kristitty sherpa-tyttö

Namchesta lähdettyäni minulla oli kova menohalu päällä. Lähdin vasta iltapäivällä ja kävelin 30 kg repun kanssa nelinkertaista vauhtia opastaulujen aikoihin verrattuna. Reitti seuraavaan majapaikkaan oli vuoren rinteellä puurajan alapuolella leveää hiekkapolkua, Himalajan Highway, jossa piti väistellä härkiä ja ohitella pikkurepuilla kulkevia trekkaajia ja sherpoja. Lähtiessäni Namchesta vanhat miehet sanoivat, etten ehtisi iltapäivällä lähtiessäni määränpäähäni, mutta he eivät tunteneet vauhtiani vuoristopoluilla.

Tunnin kiitämisen jälkeen vastaan tuli iso härkä, joka seisoi keskellä polkua. Ihmettelimme siinä muutaman minuutin toisiamme ja katsoin, kuinka sherpa ratkaisee tilanteen. Samalla pääsin ohi ja jatkoin matkaa. Härkälaumat ovat tottuneet vaeltajiin, mutta en halunnut lentää vuoren rinnettä alas härän sarvet takamuksessa.

Pidettyäni juomatauon sherpa-tyttö tuli juttelemaan. Hänellä oli kantamus selässään ja päällään keltainen paita, farkut ja kuluneet kengät. Hän hymyili ja kysyi rististäni. Näytin teräsristiäni ja sanoin olevani kristitty. Hän hymyili ja sanoi olevansa myös kristitty. Tyttö esittäytyi 17-vuotiaaksi Bipasaksi ja kertoi kääntyneensä kaksi vuotta sitten kristityksi. Seuraavaksi hän halusi näyttää puhelimestaan musiikkibändiä Kathmandun seurakunnassa.

Nepalissa buddhalainen kulttuuri näkyy kaikkialla ja kristittyjä nepalilaisia ei ole helppo tavata, joten tulin todella iloiseksi ja sanoin lähettäväni hänelle ristin Suomesta. Jatkoimme matkaa ja Bipasa kertoi työstään sherpana. Naissherpat ovat harvinaisia Himalajan vuoristopoluilla.

 

Kaverikuva Bipasan kanssa. Tapasin hänet vuoristopolulla iso kantamus selässään.

 

Lähestyimme tasaista vuoristopolkua Bipasan majataloa, jossa hän oli töissä. Tarkoitukseni oli jatkaa vielä pari tuntia, mutta juttu Bipasan kanssa oli kesken. Iltakuudelta ilta alkoi hämärtyä ja edessä oleva Nepalin armeijan sotilastarkastuspiste oli sulkeutumassa. Oli valittava akklimatisoitumisen ja Bipasan välillä. Päätin jäädä.

Ostin Coca-Colan, mutta avatessani päätin antaa sen Bipasalle. Huomasin, kuinka hän joi puolen litran pullosta desin ja säästi loput. Voin ostaa limpparin joka päivä, mutta Bipasalle se saattoi olla ensimmäinen.

Majatalo oli puurajan alapuolella 3300 metrin korkeudessa ison vuoristojoen ja pitkän riippusillan vieressä. Istuimme iltaa majatalossa ja isäntäperhe kertoi olevansa buddhalaisia. Juttelimme vuoriston reiteistä ja sain vinkkejä majatalon isännältä. Osa niistä oli hyviä, mutta osan ohitin kohteliaasti. Söimme päivällisen ja otimme kaverikuvat mennessämme iltakahdeksalta nukkumaan.

Aamulla herättyäni yritin saada yhteyden Bipasaan. Nepalissa on selkeä kastijärjestelmä ja huomasin, että isäntä laittoi tultuamme Bipasan heti töihin. Bipasa antoi minulle kuvan, jonka kääntöpuolelle hän oli kirjoittanut puhelinnumeronsa. Annoin hänelle 100 $ uusia kenkiä varten, otimme kaverikuvan ja jatkoin matkaa riippusillan yli vuorelle.

 

Majatalojen palvelut

Vuoriston majatalojen hinnoittelu on mielenkiintoinen. Jos suomalainen olisi sherpa ja tienaisit normaalitöillä 10 € päivässä, mutta 30 kg kantamalla 150 € päivässä, niin tästä voit valita, kun tulet majataloon:

– Majoitus 25 €
– Coca-Cola 40 €
– Olut 80 €
– Kahvi/tee 15 €
– Riisiannos 35 €
– Pasta 65 €
– Aamiainen 30 €
– Kiehuva vesi 1 litra 10 €
– Lämmin suihku 50 €
– Wi-Fi 50 €
– Puhelimen lataus 50 €

Riisiannoksen, vesilitran, majoituksen ja aamiaisen jälkeen käteen jää 50 €. Majoitus on suhteessa edullinen ja virvoitusjuomat kalliita, koska kaikki pitää kantaa vuoristopolkuja pitkin majataloihin. Alkuasukkaiden systeemi on todella alkukantainen. He pesevät pyykit ja hakkaavat kivitiilet käsin, autoja ja koneita ei ole, jolloin työpäivät ovat 14 – 16 tuntisia.

 

 

Sherpat riippusillalla

Tänään oli vuorikiipeilijän työpäivä: 30 kg repun kanssa 1000 vertikaalimetriä ylöspäin ja 10 km matka 4000 metrin korkeuteen, jossa happea on noin 60 – 70 % merenpinnan tasosta. Keuhkot haukkoivat ilmaa joka kerta, kun innostuin pitämään vauhtia.

Tunne akklimatisoitumisen ollessa puutteellinen on erilainen kuin merenpinnan tasolla maastohiihtokisoissa, jossa lihaksia alkaa heti hapottamaan. Korkealla lihaksilla voi tehdä pari minuuttia happivelkaa, joka päättyy keuhkojen ventilaation kasvuun frekvenssin eli hengitystiheyden avulla. Olen perehtynyt akklimatisaation osatekijöihin kolmen vuoden ajan ja parhaillaan huomaan olevani omassa kenttäkokeessani Himalajan vuoristopoluilla.

Molempien tavallisten älypuhelimieni akut olivat tänään loppu, joten valokuvaamisen sijaan keskityin kantamaan painavaa reppua hiekkapolkuja pitkin vuoren rinteitä ylös. Yksi parhaista valokuvaustilanteista jäi ikuistamatta, kun kolme sherpaa kantoi pitkällä riippusillalla isoja rakennuslevyjä selässään, joka oli 200 metriä vuoristojoen yläpuolella.

Levynippu painoi 90 kg, joten oma 30 kg reppuni tuntui sen rinnalla pikkurepulta. Sherpat pysähtyvät huilaamaan painavien taakkojen kanssa 100 – 300 metrin välein. Levyjen ja rakennustarvikkeiden kanssa sherpojen kantoasento oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Saavuttuani majataloon korkeus on 4000 metriä ja olen kahden vaiheilla, muutanko huomenna suunnitelmaa. 30 kg repun kantaminen käy työstä, mutta onneksi tein talvella paljon maksimivoimaa punttisalilla. Toinen vaihtoehto olisi tehdä kestävyyspainotteinen päivä, joka olisi treeniohjelman kannalta parempi.

 

 

Vaarallinen tilanne vuorella

Aamulla lähtiessäni 4000 metrin korkeudesta päätin kantaa 2x 17 kg repun 700 m ylöspäin. Eilen kannoin 30 kg reppua 700 vm/20 km, joten siitä tuli voimapainotteinen päivä. Tänään teen kevyemmällä kuormalla pidemmän suorituksen eli up-down-up 1500 vm/30 km. Repun paino, ylämäki, edetty matka ja puutteellinen akklimatisaatio tekevät suorituksesta raskaan.

Tähän mennessä en ole tuntenut mitään vuoristotaudin oireita, mikä on hyvä merkki. Ainoastaan hengitys voimistuu, kun on happivelkaa lihasten tehdystä työstä. Päänsärkyä ei ole ollut ollenkaan. Akklimatisoituessa ylimääräinen yö samassa korkeudessa kannattaa ottaa mielummin aikaisin kuin myöhään.

Päivä alkoi todella vauhdikkaasti. Menohaluja oli edetä reippaasti vuoren rinteitä ylös. Juoksin 17 kg repun kanssa alamäet, joita ylöspäin mennessä välillä tulee eteen. Voimia tuntui olevan, vaikka muille jakaa. Eilinen ei tuntunut jaloissa.

Vauhdikkaasti esetessäni huomasin tulleeni matalan ja monihaaraisen joen väärälle puolelle. Kylä oli vastarannalla, jonne oli päästävä. Katsoin karttaa ja huomasin, että olin ohittanut joen yli menevän sillan kilometrin aikaisemmin.

Päätin yrittää loikkia kiveltä kivelle joen yli. Asetin sauvat matalan joen pohjalle ja loikkasin ensimmäiselle isolle pyöreälle kivelle, joka pyörähti jalkani alla. Vaistomaisesti loikkasin eteenpäin, jolloin kastelin molemmat kenkäni. Loikin pari kertaa vastarannalle.

Olin tehnyt virheen. Ainoat trekkauskenkäni olivat märät vuoristossa 4300 metrin korkeudessa, jossa yöllä on pakkasta. Kenkien kuivaminen kestää 2 – 3 päivää ja operaattorini tuo ylävuoristokenkäni Base Campiin 10 päivän päästä. Päivällä lämpötila oli +5 C ja sää aurinkoinen, joten kenkäni kuivaisi parissa päivässä, jos pysyisin liikkeessä. Samoin majatalot sijaisivat 1 – 2 tunnin päässä toisistaan.

Yritin vielä jatkaa monihaaraisen matalan joen ylittämistä loikkimalla kiveltä toiselle, mutta huomasin sen mahdottomaksi. Kenkien kastuminen oli pikkujuttu, mutta jos murtaisin nilkkani kiven pyörähtäessä jalkani alla, reissu päättyisi helikopterievakuointiin. Se olisi turha riski. Päätin palata kilometrin alamäkeen ja ylittää joen sillalta. Päätös oli oikea ja puolen tunnin päästä olin vastarannalla Debuchen kylässä kahvilla.

Jatkoin vauhdikkaasti matkaa ja tutustuin pariin sherpaan. Heidän menonsa oli kuitenkin liian hidasta, koska minulla oli vielä toinen 17 kg kuorma haettavana 4000 m korkeudesta. Jatkoin etenemistä ylöspäin.

Päästyäni 4600 metrin korkeuteen varasin majoituksen 1,5 eurolla/yö, tyhjensin repun huoneeseen ja lähdin juosten vuoristopolkuja takaisin 4000 metriin hakemaan kaasupatruunoita ja retkiruokia.

Aamupäivän vauhti ja fiilis jatkuivat iltapäivällä. Tuntui mahtavalta juosta 4500 metrin korkeudessa rinnettä alaspäin. Alamäkeen juostessani meno oli lennokasta, mutta välillä piti pysähtyä puhaltamaan. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja fiilikset olivat korkealla. Se, mitä olin noussut 4 tuntia ylös, juoksin tyhjällä repulla tunnissa alas.

4000 metrin korkeudessa pakkasin 25 päivän talvikaasupatruunat ja retkiruuat, maksoin majoituksen ja lähdin kello 16 ylämäkeen. Pimeä tulisi kello 18, joten viimeinen tunti olisi mentävä otsalampun valossa.

Sää oli muuttunut puolessa tunnissa aurinkoisesta sumuisaksi ja näkyvyys oli pudonnut 30 kilometristä 30-50 metriin. Ylämäkeen lähtiessäni tulin ison joen ylittävälle sillalle, mutta jokin tuntui olevan pielessä.

Katsoin karttaa ja palasin 100 metriä taaksepäin. Kartassa kaksi maastonkohtaa muistutti toisiaan. Silta ei ollut kuitenkaan sama, jonka olin aamupäivällä ylittänyt. Sumusta johtuen päätin kuitenkin ylittää sillan, jolloin todennäköisesti päätyisin Dingbochen kylään, josta tulisi 4 kilometrin ylimääräinen matka.

Tunnin reippaasti käveltyäni aavistukseni tulivat todeksi, olin alkuperäisen reitin sijaan Dingbochen kylässä. Ohut ilma ja matka alkoivat vaatia veronsa ja poikkesin kahvilaan juomaan kokista ja täydentämään energiaa.

Lähtiessäni Dingbochesta olin taas kartalla, mutta nyt alkoi olemaan todellinen kiire. Pimeys oli tulossa tunnin liian aikaisin. Vuoristopoluilla oli ollut aikaisemmin 20 – 50 metrin pudotuksia polun vieressä, joten vuorten ylittäminen pimeällä tulisi olemaan vaarallista.

Päätin kuitenkin yrittää. Lähdin liikkeelle vauhdikkaasti, koska jokainen valoisalla edetty hetki veisi minua pidemmälle kuin pimeällä. Lähtiessä päätin kuitenkin tallentaa waypointin Garmin inReach GPS-laitteeseeni. Jos jokin menisi pieleen, voisin palata takaisin. Laitoin myös navigoinnin päälle lähtöpisteeseen.

 

 

Vuoren rinne oli oikealla ja joki, jonka vartta olin päivällä kulkenut, olisi jossain tuolla alhaalla vasemmalla. Vuorta yrittäessäni huomasin, että polun vieressä ei ollut 20 – 50 metrin pudotuksia, mikä oli hyvä juttu. Puurajan yläpuolella helpossa maastossa polut saattavat kadota, jolloin niiden seuraaminen voi olla vaikeaa.

Pimeän tultua suunnistus ja polulla pysyminen oli todella vaikeaa. Sumussa näkyvyys oli pudonnut 10 metriin. Keuhkot imivät ilmaa repun alkaessa painaa. Laitoin otsalampun päälle, mutta näin vain sumua ja saman 10 metriä eteenpäin.

Tiesin, että nyt ei ole leikkimistä. Väärän päätöksen johdosta olin joutunut selvitymistilanteeseen. Jos eksyisin 4 km vuorta yrittäessäni, olisi suuri vaara paleltua, jos sää huononisi. Teltta oli jo 4600 m korkeudessa, joten minun olisi pakko pysyä liikkeessä 10 tuntia aamukuuteen asti, jolloin tulisi valoisaa. Päivän siihen asti tekemäni vaellus vastaisi 17 kg repun kanssa 60 km vaellusta tasamaalla, todennäköisesti jaksaisin vielä 10 tuntia ja onneksi olin tallentanut Satelliitti-GPS-laitteeseen lähtöpisteen. Voimat alkoivat vähentyä ja uupumus kasvaa.

Hätätapauksessa olisin voinut painaa satelliittilaitteen SOS-nappia, mutta sumusta johtuen helikopterit eivät lennä tällä säällä. Kaikki selviytymistaitoni joutuisivat koetukselle, jos kadottaisin polun, jota ei välillä näkynyt. Näkyvyys pimeässä sumussa oli edelleen 10 metriä.

Pimeän sumun keskeltä alkoi kuulua hevosen ravia sherpan kannustaessa hevostaan kovempaan vauhtiin. Näin vastaantulevan otsalampun lähestyvän. Kysyin hevosen selässä ratsastavalta mieheltä Lobuchesta. Hän vastasi, että se on lähellä, tunnin matkan päässä. Vuoristomajani oli tunti ennen Lobuchea, joten tiesin olevani noin lähellä, noin 20 minuutin päässä vuoristomajasta. Tallensin toisen reittipisteen ja lähdin liikkeelle.

Kuulin vasemmalta kosken pauhua ja tiesin, että päivällä ilman sumua näkisin vuoristomajan jo kaukaa. Nyt oli oltava kuitenkin tarkkana: seurasin kompassista suuntaa, kartasta maastonmuotoja ja GPS-kellosta korkeutta ja aikaa. Vuoren rinne kaatoi oikealle ja jossain vaiheessa olisi päästävä vasemmalle, jossa polut yhdistyisivät. Kosken yli menisi silta, joka oli löydettävä. Seurasin polkua ja maasto alkoi muistuttaa päivällä kulkemaani. Toivo alkoi herätä.

Kosken pauhu kasvoi ja tulin huteralle lautasillalle. Muutamalla askeleella olin sillasta yli ja hetken päästä näin vuoristomajan valon. Astelin ovesta sisälle majoitukseeni ja heitin repun lattialle. Olin tyytyväinen, että olin selviytynyt vaativasta pimeäsuunnistuksesta sumussa.

Olin tehnyt väärän päätöksen Dingbochen kylässä. Olin aliarvioinut tilanteen ja ottanut turhan riskin. Vaikka selviytymistaitoni ovat huippuluokkaa, vuorella en ole voittamaton. Olin lukittautunut tekemääni päätökseen ja tahdoin päästä päämäärääni, vaikka tilanne ja sää olivat muuttuneet puolessa tunnissa. Olin myös suhtautunut liian kevyesti perusleirin alapuoliseen trekkaukseen, keskittymiseni oli ollut koko ajan perusleirin yläpuolella olevassa ylävuoriston vuorikiipeilyssä.

Chamonixissa aloin viime vuonna kirjaamaan vaaratilanteita ja niihin johtaneita syitä, mahdollisia worst case -seurauksia ja todennäköisyyksiä. Tämä oli tämän vuoden ensimmäinen case, josta kirjaan Exceliin: tilanteen aliarviointi, vuoren ylittäminen pimeällä huonossa säässä, paleltuminen kuoliaaksi, 1:500 todennäköisyys.

Tämänkaltaiset epätodennäköiset kokemukset ovat parhaita oppitunteja vaativiin tilanteisiin, joissa on tehtävä päätöksiä. Tuleva 100 tunnin vuorikiipeily huipulle ja takaisin vaatii valmiutta kääntyä takaisin alaspäin, jos tilanne muuttuu. Keskittyminen pitää olla vuoristosään ja oman suorituskyvyn seuraamisessa.

Analysoitiin tilanteen lähdin majoituksesta illalliselle ja olin onnellinen, kun olin selviytynyt haastavasta tilanteesta ja todella vaikeasta suunnistamisesta perille vuoristomajaan. Seuraava päivä olisi lepopäivä.

 

Ama Dablam

Aamu valkeni vuoristomajan pihalla kahvikupin kanssa Ama Dablam -vuorta ihaillen. Sherpat soittivat omaa sherpa-poppiaan korppien liidellessä taivaalla.

Tuplaillallisesta huolimatta olin herännyt nälkään yöllä kolmelta. Tilasin ison tupla-aamiaisen ja siemailin kahvia katsellessani yhtä maailman kauneinta vuorta edessäni. Fiilis oli uskomaton, kun olin Kathmandun hotellissa vaihtanut verkkosivuilleni Ama Lablam -videon ja nyt se näkyi edessäni.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja edellisyön 10 metrin näkyvyys oli vaihtunut 30 kilometriin. Nyt olisi ollut leppoisaa patikoida vuoren yli Dingbochesta vuoristomajalle.

Päivän ohjelmassa oli lepoa. Edellisyönä en ollut tuntenut vuoristotaudin oireita, mutta kaksi edellispäivää olin urheillut 7 – 10 tuntia päivässä. Nyt on viisasta levätä ja huomenna olisin taas iskussa.

Akklimatisaationi oli aikataulussa ja huomenna 1.4. saavuttaisin 700 metrin trekkauksella 5350 metrin korkeudessa olevan perusleirin hyvävoimaisena. Sen jälkeen minulla olisi 10 päivää aikaa juosta ja vaeltaa 4000 – 5000 metrin korkeudessa ennen operaattorin saapumista ja ylävuoristoleirien perustamista.

 

 

Pyramid – täydellinen flunssa

Lepopäivänä päätin kuitenkin lähteä viemään toista 17 kg kantamustani 400 m ylämäkeen 5000 metrin korkeuteen. Tunsin jaloissa väsymystä kahden edellispäivän 17 tunnin urheilusta. Lepopäivä olisi ollut paikallaan.

Saavuin pyramidin muotoiselle Italialaiselle säätutkimusasemalle, joka on tutkinut ilmaston lämpenemistä ja jäätiköiden sulamista. Säätutkimusasema oli muutettu majoituskäyttöön ainakin vuorikiipeilysesongin ajaksi.

Tapasin norjalaisen Viktorin ja amerikkalaisen Ryanin. Illalla katselimme porukalla Nimsdain vuorikiipeilyelokuvan, ja paikka vuorikiipeilyleffan katsomiselle oli oikein sopiva. Olimme 5000 metrin korkeudessa, kiven heitto Everestin Base Campista.

 

 

Vuorikiipeilyprojektin tässä vaiheessa tärkeintä on terveenä pysyminen ja nukkumiskorkeuden nosto keskimäärin 300 metriä päivässä. Olin noussut Kathmandusta 3700 metriä viikossa 5000 metrin korkeuteen, enkä ollut tuntenut vuoristotaudin oireita. Olin tyytyväinen, kun huomasin sopeutuvani nopeasti uuteen korkeuteen.

Seuraavana yönä, kello kolmelta, aloin aivastelemaan. Tiesin heti, että virus oli murtautunut kehooni ja seuraavat viisi päivää menisi levätessä. Se olisi kolmas flunssa kolmen kuukauden sisällä. Joulukuussa ottamani koronarokotteen jälkeen vastustuskykyni on heikentynyt.

Ajankohta ja korkeus olivat kuitenkin parhaat mahdolliset sairastumiselle. Olin noussut 5000 metrin korkeuteen ja operaattorini tuo 100 kg varusteitani ja aloittaa ruuanlaiton Base Campissa 10 päivän päästä 10. huhtikuuta.

100 kilometrin Trail Running Himalajan vuoristossa sai jäädä ja keskityin seuraavat 5 – 7 päivää olemaan tekemättä mitään. Minun pitäisi olla 7. huhtikuuta valmiina perusleirissä ylittämään Khumbu-jäätikkövirtaa ja perustamaan C2-leirin 6400 metrin korkeuteen kantamalla 4×20 kg kantamuksen perusleiristä 5350 metristä ylöspäin.

Makasin 5000 metrin korkeudessa Pyramid-nimisellä säätutkimusasemalla ja lääkepakettini oli jäänyt 4600 metrin korkeuteen Tukhlaan. Onneksi sain järjestettyä tulehduskipulääkettä ja sinkkisuihkeita muutamassa tunnissa.

 

 

Jos olisin sairastunut aikaisemmin tai myöhemmin, akklimatisaationi olisi hidastunut. Jos olisin sairastunut aikaisemmin, niin olisin ollut liian matalalla. Jos olisin sairastunut myöhemmin, ylävuoristoleirien rakentaminen olisi hidastunut. Kaiken pitää olla valmiina 10.4. ja sairastuminen oli osunut hyvään ajankohtaan.

Nyt oli kuitenkin aika tehdä radikaaleja muutoksia sosiaaliseen kanssakäymiseen: Suomi-vaihde päälle seuraavan seitsemän viikon ajaksi. Vuoristoreitillä ja omassa Base Camp -teltassa se olisi helppoa, mutta kieltäytyminen sosiaalisesta kanssakäymisestä Everestin Base Campissa tulisi olemaan haastava juttu.

Seuraavana yönä en meinannut saada henkeä. Lima teki hengittämisestä vaikeaa. Kaikki ärsytys laittoi yskimään. Yöllä kolmelta oksensin peitolleni ja heti perään uudelleen. Vaivuin väsymyksestä uneen.

Aamulla heräsin energiavajeeseen. Raahauduin aamupalalle ja näytin varmaan haamulta. Yritin saada tungettua puuroa ja aamukahvia parran sisälle, kunnes väsymys voitti ja palasin nukkumaan.

Heräsin puolen päivän aikaan ja olo oli hieman helpottanut. Aloin miettimään, että tästä tulisi vuorikiipeily-CV:hen merkintä: Virusflunssa (covid) ja oksennustauti samaan aikaan 5000 metrin korkeudessa.

Nyt minulla oli vain yksi tavoite: päästä terveeksi viikossa. Sen jälkeen olisi perusleiristä aloitettava ylävuoristoleirien rakentaminen.

5000 metrin korkeudessa on noin 40 – 50 % vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla, mikä hidastaa paranemista. Lisäksi yöllä vuoristomajassa oli +10 C.

Jos olisin ollut 6400 metrin korkeudessa, niin olisin laskeutunut alaspäin. Nyt akklimatisaation oli kuitenkin jatkuttava ja päätin jäädä sairastamaan 5000 metriin.

Viikon aikana söin tulehduskipulääkettä, join 4 litraa kuumaa vettä päivässä ja kävin 20 minuutin keuhkojenavauskävelyillä aamuisin ja iltaisin. Söin ja nukuin paljon, jotta voimani palautuisivat.

Kolmen päivän jälkeen hain 4600 metrin korkeudesta varusteeni ja tunsin voimattomuutta. Lepäsin toiset kolme päivää ja kävin kahden tunnin kävelyllä. Totesin voimien palanneen ja päätin lähteä 6 km päässä olevaan Base Campiin. Olin juuri ajoissa akklimatisaation suhteen.

 

Lakhpa Sherpa on vuoristopelastaja ja helikopterilentäjä, joka voi pelastaa 7300 metrin korkeudelta vuorikiipeilijän köydellä. Hän on yksi tärkeimmistä henkilöistä Everestin Base Campissa. Lakhpa on opiskellut vuorostopelaatajaksi Sveitsissä ja vieraillut myös Suomessa.